Kun ikävä iskee

Kun ikävä iskee, kun kaipuu kaivertaa jalkapohjissa asti, on pysyttävä vahvana.

On käännettävä poppi kovemmalle, tanssittava aamun haukotukseen asti ja hymyiltävä auringon hymyä vaikka sisällä olisi yö.
On juostava vaikka jalat eivät kantaisi, lennettävä vaikka siivet antaisivat jo periksi.

Tai sitten on oltava aivan hiljaa. Katsottava kadun kulkijoita yössä. Itkettävä jos kyyneleet tulevat. Kuunneltava surun laulua pimeässä.

Kun ikävä iskee, kun kaipuu kaivertaa jalkapohjissa asti, on kaivattava.
Sillä kaipuu on kaunista.

Anna mä olen hetken hiljaa ja laitan ovet kiinni.

Tänään pilkoin appelsiinien sekaan suklaan rakkaudella. Leivoin sydämeni sämpylöihin ja valikoin juuston harkiten. Se kasvatti sisälläni kevättä. Vaalean vihreää.

Voi mikä brunssi. Se ravitsi pitkälle iltapäivään niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kun brunssiseura lähti, haukoin hetken henkeäni. Kämppis kertoi mekkokaupoista, ja minä makasin keittiön matolla katsellen omia ajatuksiani mekkojen sijasta. Lopulta hipsin omaan huoneeseeni ja suljin silmäni. Olin nähnyt niin paljon uutta että piti levähtää hetki.

Tein brunssilla löytöretken omaan maailmaani. Kävin vierailulla kotiseutumuseossa, mutta rappusia kauimpiin huoneisiin olikin niin monta, että hengästyin matkalla. Osa paikoista oli niin pölyttyneitä, että rupesi yskittämään. 

Löysin myös uusia asioita. Aiemmin harmaa vesiputous sai loistaa kirkkaissa väreissä. Löysin pieniä vuoripolkuja, vihreälehtisiä puita ja pieniä kirkasvetisiä lähteitä.

Ymmärsin miltä sininen huone näyttää, että kuva muumien talvesta on palanen sitä syvintä ja salaisinta sinistä. Mutta sinisen lisäksi on olemassa paljon muutakin. 

Maailmani väripaletti tuli kosketettavaan muotoon, ääriviivat selkenivät ja saattoin värittää piirtyneen kuvan sen hetken väreillä.

Jaoin paljon pitäen silti kaiken itselläni. Tiesin, että toinen katsoo, muttei koske. Ymmärtää, muttei vie sitä mikä on omaani.

Taivallettavaa tuli vain enemmän kuin odotin. Löytöretkeilijä väsyi kaikista askeleista ja on aika levätä. Keittää teetä ja tuijottaa ikkunasta kadulle. Mennä kirkkoon ja kuunnella kun vieressä istuva nainen tapailee elämän haurastuttamalla äänellä virsiä. Katsoa kun kiirastorstain kynttilät sammutetaan yksi kerrallaan ja alttari riisutaan. Antaa kyynelten tulla kun valot himmennetään. Istua kirkossa kunnes kaikki ovat läheneet ja on jälleen hiljaista.

Sitten voin taas ihaillen katsoa niitä kuvia, joita otin nähtävyyksistä, uusista piilopaikoista, joihin tiedän nyt helpomman reitin. Olen jälleen saanut otteen itsestäni. Pidän siitä kiinni ja hoivaan kuin rakkainta kasviani.

Anna mä olen hetken hiljaa ja laitan ovet kiinni. 

Matkustamisen säveliä

Istuin penkissä enkä voinut sulkea silmiäni. Ne lauloivat niin sydämestään. Junat kulkivat aikataulussaan, ihmiset olivat myöhässä tapaamisistaan. Jotkut pitivät ravintolassa käsistä kiinni ja katsoivat ujosti pöydän reunaan. Toiset suostuivat ystävien houkutteluun vielä yhdestä lasillisesta.

Mutta minun aikani oli pysähtynyt.

Välillä sain itseni kiinni ajattelemasta menneitä. Kaipaamasta ruisleipähetkiä ja maantien värisiä huppareita. Saattoi kulua pitkiä nuotteja kuin unessa. Silloin soimasin itseäni, sillä tällaista hetkeä ei ollut tehty omissa ajatuksissa vietettäväksi. Niinpä katsoin mieslaulajan nutturaa ja koristelyhtyjä, keskityin.

Eva ja Manu. Kun kuulin ensimmäiset sävelet, hätkähdin. Kaikki kokemani kipu tuli todelliseksi. Viimeksi kotiin palatessani istuin puiston keltaiseen lasten keinuun ja hengitin syvään. Rinkka nojasi keinun telinettä vasten, ja minä valmistauduin yksinäisyyden kohtaamiseen kunnes olin jäätä. Sillon keinussa ymmärsin, ettei matkustaminen ole rankkaa. Rankkaa on se, kun sydän tulee viiveellä. Rankinta on lähteminen, tai oikeastaan palaaminen.

Eva ja Manu ovat olleet siellä kun olen repinyt itseni irti ja kuljettanut seuraavaan paikkaan. Olen saanut laittaa suruni säveliin. Viime yönä unissani  en tiennyt missä olin. Mietin, mihin täytyy aamulla matkustaa. Matkustanko lapsuuden toiseen kotiin musiikkiopistolle, vanhempien luokse vai omaan kotiin. Herättyäni olin onnellinen siitä, ettei minun tarvinnut matkustaa minnekään. Vaan niin väärässä aamu oli. 

Illalla tein matkan mieleeni ja kohtasin lähtemisen surun, kiitos Evan ja Manun.

Rocky road cupcakes

Muffinit

100g voita2 dl sokeria
2 munaa
4 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
½ tl suolaa
1 dl kaakaojauhetta

100g tummaa suklaata
1 dl maitoa

Kuorrute

150g voita
100g tummaa suklaata
2 dl tomusokeria
½ dl kaakaojauhetta
1 tl vaniljasokeria

Cashewpähkinöitä
Vaahtokarkkeja

Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi. Vatkaa vaahtoon kananmunat. Sekoita keskenään vehnäjauhot, leivinjauhe, suola ja kaakaojauhe. Paloittele suklaa. Sekoita kuiva-aineseos, suklaa ja maito vaahtoon. Jaa muffinssivuokiin kahden lusikan avulla ja paista 225 asteessa noin 15 min.

Vatkaa pehmeä voi tomusokerin, kaakaojauheen ja tomusokerin kanssa. Sulata suklaa, ja sekoita se vaahdon joukkoon. Pursota kuorrute jäähtyneiden muffinien päälle ja koristele pähkinöillä ja vaahtokarkeilla.

Vuohenjuusto-kasvispasta 3:lle

1 rkl basilikaa
1 rkl oreganoa
suolaa
2 rkl oliiviöljyä
1/4 tl chiliä jauheena
250 g kirsikkatomaatteja
10 cm kesäkurpitsaa
1 punainen paprika
1 punasipuli
2 valkosipulinkynttä
1,5 dl rucolaa
150 g vuohenjuustoa

250g spagettia
1 rkl oliiviöljyä
suolaa
1 rkl basilikaa

Kumenna panulla oliiviöljy ja mausteet. Pilko paprika suurehkoiksi palasiksi, kesäkurpitsa ohuiksi palasiksi ja sipuli sirpeiksi. Kypsennä kasvikset pannulla. Puolita tomaatit, ja lisää rucolan kanssa pannulle. Lisää puristetut valkosipulit. Keitä spagetit suolavedessä.

Kun kasvikset ovat kypsiä, ota ne pois pannulta ja käytä renkaiksi viipaloidut vuohenjuustot kasvispannun kautta niin että ne hiukan sulavat.

Valuta vesi spageteista, ja sekoita joukkoon oliiviöly, basilika ja tarvittaessa suolaa. Annostele lautasille spagettia, kasviksia, vuohenjuustoa ja tuoretta rucolaa.

Blinejä ja tulppaaneita

Sovimme isoisäni kanssa yheisestä blinihetkestä pari vuotta sitten kesällä. Bliniaika oli silloin lähtenyt lumien mukana, mutta isoisäni lupasi minulle yhteisen blinihetken kun tulpanikausi alkaisi. Tuota yhteistä hetkeä emme kuitenkaan ehtineet viettää, sillä isoisäni laskettiin jäiseen maahan ennen kun tulppaanit olivat edes nupullaan.


Äiti innostui lauantaiaamun blinibrunssista, ja niinpä teimme yhdessä venäläistä herkkua. Aamuauringossa muistelin isoisääni, nautin muun perheen läsnäolosta ja blinien leppeästä mausta.























Blinien helpon ohjeen löydät täältä. Lähikaupan valikoimat eivät riittäneet tattarijauhoihin, joten jauhoja laitoimme seuraavasti: 3/4dl perunamuusijauhoa, 1dl ohrajauhoja ja 2 dl vehnäjuhoja. Maku oli hieman pehmeämpi kuin tattarijauhoilla tehdessä. Kermaviiliä löytyi jääkaapista myös vain vajaa purkki, joten jatkoin kermaviiliä luonnonjogurtilla.


Päälle laitoimme punasipulia, kirjolohen mätiä, tilliä, smetanaa sekä graavilohta.

Isoisä, oli meillä myös tulppaaneja ja taisit sinäkin käväistä.

Kirjavaras sieppasi uneni

Kun unta odotellessa iskee valtava haikeus, ei auta kuin kirjoittaa.

Nyt on niitä hetkiä, kun aamun aikainen herätys muistuttaa olemassaolostaan, mutta tiedän, ettei uni tule vaikka yrittäisin lahjoa sitä elokuvalipuilla.

Oikeastaan osasin arvata unen karkaamisen lukiessani Markus Zusakin Kirjavarkaan valikoidut loppusanat. Yleensä kahmin kirjojen viimeiset sivut vaikka kello olisi kaksi yöllä, mutta tällä kertaa harkitsin kahdesi nukkumisen ja loppuun lukemisen välillä. Kun jäljellä on 21 sivua, en yleensä epäröi hetkeäkään, mutta Kirjavaras teki poikkeuksen.

Kyseessä on nimittäin sellainen kirja jota ei yksinkertaisesti voi ahmia. Halusin lukea viimeiset sivut –kuten myös koko kirjan– hiitaasti ja maistellen. Oikeastaan haaveilin yliviivaustusseista parhaiden taideteosten merkitsemiseksi, mutta koska kyseessä oli kirjaston kirja, päätin pitää kirjan tuhoamisen tason sivujen kulmien taittamisessa. Voitte uskoa miten rikolliseksi tunsin itseni joka ikinen kerta sivun kulman taittaessani. Moinen anarkismi ei sovi kirjastossa työskennelleelle. Kirjavaras kertoo sanojen ihmeellisyydestä ja kauneudesta ei-niin-kauniissa maailmassa. Se on kirjoitettu sanoja kunnioittaen ja joka lausetta harkiten. Joko Zusak syntyi baskeri päässään sanamaalariksi, tai sitten hän on kirjoittanut kirjaansa todella pitkään. Oli miten oli, hän on hämmentänyt sanasoppaa suurella puukauhalla, valinnut joukkoon harvemmin käytetyt mausteet ja jättänyt ilmaukset sopivan rapeiksi.

Toinen syy sille, miksi olisin jättänyt loppuun lukemisen huomiselle oli siinä, että tiesin lopun potkaisevan keuhkoistani ilmat pihalle. Tiesin, etten saa happea, ja tuijotan sisin täynnä tyhjyyttä eteeni. Zusak oli – ehkäpä juuri ahmimisen välttämiseksi – paljastanut etuketeen minkä värisillä silmillä Kirjavaras katsoo kuolemaa ja minkälainen taulu maalataan loppukohtauksesta. Lisäksi olin nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan ennen kirjan lukemista. Päätin kuitenkin rakastaa viimeisiä sivuja vielä tänä yönä ja taisin tehdä virheen. Toisaalta samapa kai tuo pyyhinkö empatiakyyneleitä tänään vai huomenna, yöllä vai aamulla. Pyyhin niitä joka tapauksessa. 

Kirjavaras on ollut osa iltojani jo pitkään.  Se on saanut uneksimaan sanoista ja maistelemaan mielessä oman sanasopan reseptiä. Puukauhan ja mausteet ostin jo, enää kattila ja sanat puuttuvat.