Keinu

Seisoin keittiösi verhottomassa ikkunassa kolmannessa kerroksessa. Sinä tiskasit muumimukejamme iltapäiväkahvin jäljiltä, ja minä tuijotin keltaisten puiden kehystämää leikkipuistoa jossa lapset keinuivat raidalliset pipot päässään. Pyyhit käsistäsi tiskivaahdon, seisahduit taakseni ja laitoit pääsi olkapäätäni vasten. Minua hiukan jännitti kun silitin siilitukkaista päätäsi omani vieressä. Yksi leikkipuiston lapsista keikahti keinusta pää edellä maahan, ei kai ollut riittävän pitkä kipuamaan yksin keinuun. Minä säikähdin, mutta sinä sanoit pienten kolhujen kuuluvan elämään. 

Nyt seison yksin samaisen leikkikentän laidalla ja ajattelen sinisiä ajatuksia. Lehdet ovat pudonneet puista ja rikkoneet kehykset. Lapset ovat juosseet koteihinsa ajat sitten pakkasta piiloon. Keinusta pudonneen raitapipon kuhmu on jo laskenut. Varpaitani paleltaa yön jälkeinen pakkanen ja tie on liukas saappatteni alla. Kuvittelen sinun katsovan minua salaa ikkunasta ja muistelevan yhteistä ikkunahetkeämme. Sinä keittiössä, jossa tiskit ovat jääneet tiskaamatta, minä leikkipuistossa, jossa kukaan ei enää leiki.

Keinusta pudonnut lapsi itki vain hetken, mutta minun kyyneleeni eivät ole vielä loppuneet. Vaan kukaties minunkin kuhmuni joskus tasoittuu ja kasvan niin pitkäksi että osaan keinua aivan itse.

Pakkasakan hymy

Kuva: Milla Ovaska

Hymyilin vastaantulevalle naiselle.
Hän vastasi hymyyni hämmentyneen huvittuneesti.

Muistutin varmaan epäilyttävästi Pakkasakkaa valkeiksi muuttuneissa ripsissäni ja hiuksissani. Jäätyneen maan asukkia luistimet kourassa, kolmessa villapaidassa eteenpäin vaappuen.  
Kasvoni tuntuivat hiljalleen jähmettyvältä savelta hymyillessäni jäisillä poskillani.

Vaikka olisinkin Pakkasakka, jäätyneen maan asukki, tiedän, että savisiin kasvoihini piirretty hymy sulatti tuon naisen.

Yövieras

Sinä heräsit ennen minua, raotit peittoa, nappasit yhden eilen lainaamistani kirjoista ja hiivit keittiöön. Kun kuulit minun heräävän, tulit sänkyni vierelle. ”Huomenta ystävä!” sinä sanoit. ”Keitin teetä”. Hetken aikaa se kipu, jota tunsin sinua katsoessani oli poissa. Ehkä olin liian väsynyt ajattelemaan pahoja asioita ja kouristamaan syvistä, tiedostamattomista haavoistani. Tai sitten sunnuntaiaamu oli niin ihmeellinen, ettei silloin voinut keneenkään sattua. 

Taidan keittää sinulle kahvia, olet sen ansainnut, ystävä.

Pakkasajatuksia Helsingissä

Tänään olen taas ihaillut elämää.

Olen olen pysähtynyt nähdessäni auringonnousun pakkasen kohmettamalta kauppatorilta.
Olen kiittänyt Jumalaa valkoisena kattojen yltä juhlavana hohtavasta tuomiokirkosta.

Olen astellut ajatusten aavoille asuinsijoille huurteisten puiden suojaan.
Olen tarkkaillut ohikulkijoiden jäätyviä jälkiä rautatieasemalla kahvikuppi kädessä.

Olen ihmetellyt ja ihaillut.
Olen päättänyt elää sydän hämmästyksestä epärytmissä sykähdellen.
Olen vaeltanut omassa kuplassani liian suuressa villapaidassa, sotkuisessa ranskanletissä, rinkka selässä, Suomen lempilapsessa.

En ole ikävöinyt, en kiirehtinyt.

Olen ollut hiljaa, hymyillyt kioskin myyjälle kauniisti ja melkein ostanut valkokantisen pokkarin aseman Ärrältä.

Olen hengittänyt huurua ihmisjoukon ylle ja piirtänyt sormella auingon ääriiviivat vaalealle pakkastaivaalle.

Olen vaihtanut paikkaa, ymmärtämättä siitä mitään.
Aurinkoni on noussut Helsingissä, laskenut Idässä ennen matkani päättymistä.

Olen ollut utuisessa sukkulassa kahden elämän välissä.