Syksyn öisiä hetkiä

Istun Ikean valkoisella klaffituolilla keittiön pöydän ääressä.

Vaaleanpunaisen kynttilän olen sytyttänyt vaalimainostulitikuilla. Katulamppujen keltainen, lämmin valo karkoittaa muuten pimeän asunnon varjojen asukit muualle.

Katson ikkunasta alas kadulle. Yksittäiset pariskunnat ottavat tukea toisistaan keinuessaan kotiin perjantain vaihtuessa lauantaiksi. Ohi ajavan auton kuljettaja näyttää aloittavansa yöunensa kesken matkansa. En ihmettelisi vaikka istuisin tässä vielä aamun haukotellessa. Taivas on vaikeaselkoisen tunkkainen, aavistuksen violetti. Jospa se aamulla olisi kirkas ja pesty puhtaaksi.

Kuvittelen millaista olisi jos istuisit kanssani pöydän ääressä. Istuisimme hiljaa ja tuijottaisimme kadulle. Sinä rakastaisit katulamppujen heijastumista vesilammikoista, minä ohi kulkevia ihmisistä ja naapuritalon parkkipaikalta talon varjoon katoavaa citykania.

Kääntäisimme välillä katseemme toisiimme.
Emme sanoisi mitään, tutkisimme vain mieliämme toistemme silmistä peilaten. Sitten kastaisimme huulemme vuorotellen appelsiiniteehen, laskisimme mukimme pöydälle varoen kolistelemasta. Hymyilisimme varovasti ja silmissäsi olevat tähdet tuikahtaisivat kolmesti.

Kääntäisimme katseemme takaisin kadulle ja huomaisimme sateen lakanneen.
Sinusta maisema olisi kauniimpi näin, kun valot heijastuvat tarkemmin, eikä sateen suru ole niin suuri.

Utuisten kuvien albumi

Monta kertaa olen toivonut voivani valokuvata silmilläni. Toivon niin, kun näen jotain joka kertoo minulle tarinan. Haluaisin vangita sen kameralle ja tarkastella sitä myöhemmin. Aina kamera ei ole mukana, usein taitoni eivät riitä tallentamiseen ja joskus hetki on vain sellainen, niin hauras, ettei sitä voi kuvata kameralla. 

En osaa valokuvata silmilläni, mutta sydämelläni osaan. Niitä tarinoita, joiden kertojia olen silmilläni kuvannut, olen kerännyt tähän. Toivon, että ne välittävät kuvan eteenpäin. Ei ehkä sellaisena kuin minä olen ne nähnyt, mutta sellaisena kuin ne itse haluavat puhua.

Kauriit

Otavan seitsemän tähteä valonaan, kuurainen pelto peittonaan. 

Kaksi nuorta kaurista. 

Toisella pienet sarvet aikuistumisen merkkinä, eivät ihan vielä täysikasvuisia. 

Eivät vielä ymmärrä. 

Syksy

Maailma valmistautuu syksyyn. 

Aste asteelta ihmiset vetäytyvät syvemmälle tikkitakkiensa sisään. 

Askel askeleelta ohittavat toisensa kiireemmin. 

Katseet kiinnittyvät olemattomaan ja ajatukset hidastuvat radoillaan, 

raks, 

raks, 

raks. 

Tuoksut tuntuvat voimakkaammin ja asfaltti on tummempi. 

Jokin on ratkaisevasti muuttunut. 

Kesä polkenut Ambomaalle ja talvi pystyttänyt valtaistuimensa kaupungin keskustoreille, ihmisten sydämiin.

Varjo junassa

Kuljen läpi toisten ihmisten elämien. Pysähdyn tarkastelemaan toisten lapsia, pohdin mistä nuhjuinen mies ison kassinsa kanssa on tullut, millainen elämä hänellä on takanaan, millainen edessä. Kohtaan ihmisen hetken verran. Voin piirtää muistiini hänen kätensä pullottavat suonet ja kulahtaneen valkoisen t-paidan. Voin vaihtaa hänen kanssaan sanoja jotka jäävät elämään hänen elämäänsä. Muistoksi minusta. Minusta jota ei oikeasti ole olemassa kun vain tässä hetkessä. 

Ikkunasta näen kahden pojan pyöräilevän auringossa. Vanhemmalla on punainen lippis, nuoremmalla keltainen t-paita. Maaseutu jää taakse ja kaupunki lähenee. Vieressäni istuvan pojan kultaiset kiharat kiehtovat minua. Katselen kiharoiden äitiä ja tekisin toisin. Kuvittelen, että pystyisin siihen, vaikka todellisuudessa sortuisin samoihin virheisiin, väsyisin täydellisyyteen ja kallistaisin penkkini taaksepäin kuten hän. Nukkuisin ohi vaikeuksien.

Kiidän muiden ihmisten elämien läpi. Tarkastelen taloja ja pihojaan haravoivia karjalaisia. Toivon, että itsekin eläisin. Juna liukuu ohi ja minä sen mukana. Ihailen elämän epätäydellisyyttä.


Rottinkituoli meren rannalla

Rottinkituoli seisoo meren rannalla. 

Tähyileekö ulapalle ja odottaa merelle lähtenyttä puolisoaan, kaiholla katselee menneitä vai unohtui ajatuksiinsa. 

Harmaantunut jo raukka, hiuksista osa pudonnut. 

Siinä se seisoo. 

Aallot melkein ulottuvat sen varpaille, vaan eivät aivan. Ne eivät yletä tempaamaan sitä mukaansa, viemään kultansa luokse ulapan uumeniin, kalojen asuinsijaksi. 

Siinä se seisoo meren rannalla. 

Itkee hiljaa unohdettua elämäänsä.

Kauriin romanssi

Otavan alla keskiyöllä, kuiskasit korvaani ja juoksit pimeään metsän suojaan. 

Otavan alla, toistin hiljaa sinun mentyä. 

Yö piirsi Otavan seitsemän tähteä sametin tummalle taivaalle. 

Katselin sinua hetken kuun kylmässä valossa. Se taiteili sarvesi hopeisiksi. 

Tiesin sinun olevan niistä ylpeä. 

Ne eivät olleet vielä aivan kuten aikuisella, mutta pian ne olisivat, ja sitten meitä ei voisi estää. 

Hiivin varovasti luoksesi. 

Kuurainen lyhyeksi leikattu vilja supisi juorujaan jalkojeni alla. 

Olimme hiljaa emmekä puhuneet, sillä tiesimme että kuu kuuntelisi ja vilja kertoisi eteenpäin, että kauriilla on romanssi.