Kirjoita

Kirjoita, sinä sanoit.

Vastasin etten osanut, en pystynyt.
Että sisälläni oli tulppa, joka estää sanojen vapaan kulkemisen sisälläni. Osasin ihailla kerroskiisselitaivasta ja tuoreita yrttejä vesilasissa. Kuulin jopa tuulen kertomat tarinat, mutta silti en osannut kirjoittaa. Tuntui, kuin joku olisi vienyt sanani. Että tuuli olisi pyörittänyt sanoja ympärilläni, mutta en kuitenkaan olisi saanut yhdestäkään otetta.

Kirjoita, sinä sanoit uudelleen.
Kirjoita silti, kirjoita heti huomenna.

Niin, vastasin ja hymyilin sohvatyynylle.
Sitten sinä vaihdoit aihetta, mutta minun sisälläni satoi.
Tuuli oli tyyntynyt ja sanat laskeutuivat sateen mukana ulottuvileni maahan.

Ja voi miten olinkaan sanojani kaivannut.

Arkistojen kätköistä: Kultakaloja ja pikkukiviä

Joskus pahin pelkoni on, että sanat karkaavat. Kun sisälläni olevassa meressä ui kultakalojen parvi pelkään, että joku heittää pienen kiven. Kalat säikähtävät ja säntäävät parvena pois. Sitten on hiljaista. On tyhjää. On vain tavallisia ahvenia ja haukia. Ei kultakaloja.

Kuitenkin minusta tuntuu, että kauneimmat sanat eivät tule pakottamalla. Ne sanat, jotka on tarkoitus kirjoittaa, piirtää muistiin paperille, pitävät kyllä huolta itsestään huomiseen asti. Vaikka kivi molskahtaisikin, ja kultakalat pakenisivat pelosta, uisivat vahvimmat kalat takaisin.

Ajallaan.