Syvän sinisen tyttäret

Viime viikon sukelsin syvässä sinisessä. 

Tiedäthän, Punaisessa meressä.
Sinänsä hupaisaa, että Punaisessa meressä voi olla jotakin niin syvästi sinistä.

Snorkkelilla siniseen ei pääse kovin syvälle.
Löytääkseen aarteet, täytyy joskus pidättää hengitystä sukeltaakseen syvälle.

On olemassa riski, että syvään siniseen jää. Kohtaa valkohain tai hukkaa sisimpänsä ja sitoo itsensä omaan paniikkiinsa, eikä pääsekään enää ylös pintaan. 

Silloin näkee auringon valon vain heijastumana vedessä.
Kapeina utuisina valokeiloina,
silti kauniina.

Siksi syvään siniseen sukeltamista ei saa pelätä. 

Täytyy tietää milloin ilma loppuu, milloin on palattava takaisin pintaan. Liian syvällä olevia koralleja ei saa lähteä tutkimaan, eikä sinistä jäädä ihailemaan liian pitkäksi aikaa.
Hapen on riitettävä myös paluumatkalle.

Välillä on myös käytävä pikaisesti pinnalla täyttämässä keuhkot.
Aivan pintaan asti ei tarvitse päästä, riittää kun snorkkelin pää ylettää juuri ja juuri pinnalle. 

Joskus pinnalla on kuitenkin käytävä, sillä auringon valo saattaa sokaista liian pitkään sinisessä viipyneet, hämärään tottuneet silmät.
Silloin kaikkein kirkkainta ei enää näe, ei pysty käsittämään valoa.

Minä löysin syvästä sinisestä koralleja.
En kaikkein suurimpia ja värikkäimpiä, mutta itseni näköisiä.
Itse asiassa pidänkin enemmän pastellin sävyistä.

Sinä kysyt saatko sinäkin sukeltaa syvään siniseen etsimään koralleja.
Minä vastaan ja kerron, ettei sinun tarvitse.
Eksyit jo syvään siniseen liiankin pitkäksi aikaa.
Löysit kirkkaimmat korallit ja meinasit jäädä syvän sinisen lumoihin, tulla syvän sinisen tyttäreksi.

Nyt olet kuitenkin pinnalla ja yskit sinistä vettä pehmeistä keuhkoistasi veneen reunalla. 
Unohdit kai tyhjentää snorkkelisi ennen ensimmäistä hengenvetoa.