Kylässä

Sanat tulivat aamulla kylään.
Ne maalasivat taideteosta pääni ympärillä.  Hykertelivät onnellisina ja iloisina. Pyörähtelivät ympäriinsä.

Ne tulivat niin arvaamatta, yhtäkkiä. Jokin muisto tai tunne kutsui ne käymään. Avasi oven niiden tulla sisään. 

Ja ne tulivat. Ilahduttivat aikansa jutuillaan ja kieppuivat sitten pois. 

Minä jäin haikean onnellisena hymyilemään ja jätin oven raolleen. Perään kuiskasin, tulkaa taas uudelleen.

Aamu. Minun ja sinun.

Huomenta, sanot monta tuntia odottamasi sanan lempeästi.
Vastaan pienellä hymyllä ja vedän peittoa hieman lähemmäs korvia. Olen vasta hieman raottanut silmiä, enkä ole vielä valmis kohtaamaan koko maailmaa. 
Istut sängylläsi ja katselet minua hyväntahtoisesti hymyillen. Liian monta ajatusta paistaa kasvoiltasi jotta osaisin tietää mitä ajattelet. 

Otatko aamupalaa, kysyt. Tai oikeastaan saat itse ottaa, minä söin jo. En vastaa edelleenkään mitään, etkä sinä edes odota vastausta. Nouset sängyltäsi ja käyt hakemassa lipaston ylimmästä laatikosta kirjan. Villasukkasi hankautuvat lattiaa vasten. Lattian puut naurahtavat hiljaa. 

Istut takaisin sängylle ja avaat kirjan, et kuitenkaan lukeaksesi sitä. Koko aamun olet odottanut että heräisin. Että saisit kertoa minulle unestasi ja siitä miten puhuin yöllä unissani. Kerrot artikkelista, jota luit aamulla minun vielä nukkuessa ja usvasta joka lepäsi pihanurmella. 

Mitä syödään lounaaksi, minulla on nälkä, kysyt. Raotan peittoa ja livahdan sen välistä pois. Lämmin turvapesä on kadonnut ja jäljellä on vain unesta sumuiset silmät ja paljaiden varpaiden ääni lattialaudoilla.
On kohdattava maailma.