Istuin penkissä enkä voinut sulkea silmiäni. Ne lauloivat niin sydämestään. Junat kulkivat aikataulussaan, ihmiset olivat myöhässä tapaamisistaan. Jotkut pitivät ravintolassa käsistä kiinni ja katsoivat ujosti pöydän reunaan. Toiset suostuivat ystävien houkutteluun vielä yhdestä lasillisesta.
Mutta minun aikani oli pysähtynyt.
Välillä sain itseni kiinni ajattelemasta menneitä.
Kaipaamasta ruisleipähetkiä ja maantien värisiä huppareita. Saattoi kulua pitkiä
nuotteja kuin unessa. Silloin soimasin itseäni, sillä tällaista hetkeä ei ollut
tehty omissa ajatuksissa vietettäväksi. Niinpä katsoin mieslaulajan nutturaa ja
koristelyhtyjä, keskityin.
Eva ja Manu. Kun kuulin ensimmäiset sävelet, hätkähdin.
Kaikki kokemani kipu tuli todelliseksi. Viimeksi kotiin palatessani istuin
puiston keltaiseen lasten keinuun ja hengitin syvään. Rinkka nojasi keinun
telinettä vasten, ja minä valmistauduin yksinäisyyden kohtaamiseen kunnes olin
jäätä. Sillon keinussa ymmärsin, ettei matkustaminen ole rankkaa. Rankkaa on se,
kun sydän tulee viiveellä. Rankinta on lähteminen, tai oikeastaan
palaaminen.
Eva ja Manu ovat olleet siellä kun olen repinyt itseni irti
ja kuljettanut seuraavaan paikkaan. Olen saanut laittaa suruni säveliin. Viime
yönä unissani en tiennyt missä olin.
Mietin, mihin täytyy aamulla matkustaa. Matkustanko lapsuuden toiseen kotiin musiikkiopistolle,
vanhempien luokse vai omaan kotiin. Herättyäni olin onnellinen siitä, ettei
minun tarvinnut matkustaa minnekään. Vaan niin väärässä aamu oli.
Illalla tein matkan mieleeni ja kohtasin lähtemisen surun, kiitos Evan ja Manun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä kommentti, piristä päivääni :)