Syksyn öisiä hetkiä

Istun Ikean valkoisella klaffituolilla keittiön pöydän ääressä.

Vaaleanpunaisen kynttilän olen sytyttänyt vaalimainostulitikuilla. Katulamppujen keltainen, lämmin valo karkoittaa muuten pimeän asunnon varjojen asukit muualle.

Katson ikkunasta alas kadulle. Yksittäiset pariskunnat ottavat tukea toisistaan keinuessaan kotiin perjantain vaihtuessa lauantaiksi. Ohi ajavan auton kuljettaja näyttää aloittavansa yöunensa kesken matkansa. En ihmettelisi vaikka istuisin tässä vielä aamun haukotellessa. Taivas on vaikeaselkoisen tunkkainen, aavistuksen violetti. Jospa se aamulla olisi kirkas ja pesty puhtaaksi.

Kuvittelen millaista olisi jos istuisit kanssani pöydän ääressä. Istuisimme hiljaa ja tuijottaisimme kadulle. Sinä rakastaisit katulamppujen heijastumista vesilammikoista, minä ohi kulkevia ihmisistä ja naapuritalon parkkipaikalta talon varjoon katoavaa citykania.

Kääntäisimme välillä katseemme toisiimme.
Emme sanoisi mitään, tutkisimme vain mieliämme toistemme silmistä peilaten. Sitten kastaisimme huulemme vuorotellen appelsiiniteehen, laskisimme mukimme pöydälle varoen kolistelemasta. Hymyilisimme varovasti ja silmissäsi olevat tähdet tuikahtaisivat kolmesti.

Kääntäisimme katseemme takaisin kadulle ja huomaisimme sateen lakanneen.
Sinusta maisema olisi kauniimpi näin, kun valot heijastuvat tarkemmin, eikä sateen suru ole niin suuri.

Utuisten kuvien albumi

Monta kertaa olen toivonut voivani valokuvata silmilläni. Toivon niin, kun näen jotain joka kertoo minulle tarinan. Haluaisin vangita sen kameralle ja tarkastella sitä myöhemmin. Aina kamera ei ole mukana, usein taitoni eivät riitä tallentamiseen ja joskus hetki on vain sellainen, niin hauras, ettei sitä voi kuvata kameralla. 

En osaa valokuvata silmilläni, mutta sydämelläni osaan. Niitä tarinoita, joiden kertojia olen silmilläni kuvannut, olen kerännyt tähän. Toivon, että ne välittävät kuvan eteenpäin. Ei ehkä sellaisena kuin minä olen ne nähnyt, mutta sellaisena kuin ne itse haluavat puhua.

Kauriit

Otavan seitsemän tähteä valonaan, kuurainen pelto peittonaan. 

Kaksi nuorta kaurista. 

Toisella pienet sarvet aikuistumisen merkkinä, eivät ihan vielä täysikasvuisia. 

Eivät vielä ymmärrä. 

Syksy

Maailma valmistautuu syksyyn. 

Aste asteelta ihmiset vetäytyvät syvemmälle tikkitakkiensa sisään. 

Askel askeleelta ohittavat toisensa kiireemmin. 

Katseet kiinnittyvät olemattomaan ja ajatukset hidastuvat radoillaan, 

raks, 

raks, 

raks. 

Tuoksut tuntuvat voimakkaammin ja asfaltti on tummempi. 

Jokin on ratkaisevasti muuttunut. 

Kesä polkenut Ambomaalle ja talvi pystyttänyt valtaistuimensa kaupungin keskustoreille, ihmisten sydämiin.

Varjo junassa

Kuljen läpi toisten ihmisten elämien. Pysähdyn tarkastelemaan toisten lapsia, pohdin mistä nuhjuinen mies ison kassinsa kanssa on tullut, millainen elämä hänellä on takanaan, millainen edessä. Kohtaan ihmisen hetken verran. Voin piirtää muistiini hänen kätensä pullottavat suonet ja kulahtaneen valkoisen t-paidan. Voin vaihtaa hänen kanssaan sanoja jotka jäävät elämään hänen elämäänsä. Muistoksi minusta. Minusta jota ei oikeasti ole olemassa kun vain tässä hetkessä. 

Ikkunasta näen kahden pojan pyöräilevän auringossa. Vanhemmalla on punainen lippis, nuoremmalla keltainen t-paita. Maaseutu jää taakse ja kaupunki lähenee. Vieressäni istuvan pojan kultaiset kiharat kiehtovat minua. Katselen kiharoiden äitiä ja tekisin toisin. Kuvittelen, että pystyisin siihen, vaikka todellisuudessa sortuisin samoihin virheisiin, väsyisin täydellisyyteen ja kallistaisin penkkini taaksepäin kuten hän. Nukkuisin ohi vaikeuksien.

Kiidän muiden ihmisten elämien läpi. Tarkastelen taloja ja pihojaan haravoivia karjalaisia. Toivon, että itsekin eläisin. Juna liukuu ohi ja minä sen mukana. Ihailen elämän epätäydellisyyttä.


Rottinkituoli meren rannalla

Rottinkituoli seisoo meren rannalla. 

Tähyileekö ulapalle ja odottaa merelle lähtenyttä puolisoaan, kaiholla katselee menneitä vai unohtui ajatuksiinsa. 

Harmaantunut jo raukka, hiuksista osa pudonnut. 

Siinä se seisoo. 

Aallot melkein ulottuvat sen varpaille, vaan eivät aivan. Ne eivät yletä tempaamaan sitä mukaansa, viemään kultansa luokse ulapan uumeniin, kalojen asuinsijaksi. 

Siinä se seisoo meren rannalla. 

Itkee hiljaa unohdettua elämäänsä.

Kauriin romanssi

Otavan alla keskiyöllä, kuiskasit korvaani ja juoksit pimeään metsän suojaan. 

Otavan alla, toistin hiljaa sinun mentyä. 

Yö piirsi Otavan seitsemän tähteä sametin tummalle taivaalle. 

Katselin sinua hetken kuun kylmässä valossa. Se taiteili sarvesi hopeisiksi. 

Tiesin sinun olevan niistä ylpeä. 

Ne eivät olleet vielä aivan kuten aikuisella, mutta pian ne olisivat, ja sitten meitä ei voisi estää. 

Hiivin varovasti luoksesi. 

Kuurainen lyhyeksi leikattu vilja supisi juorujaan jalkojeni alla. 

Olimme hiljaa emmekä puhuneet, sillä tiesimme että kuu kuuntelisi ja vilja kertoisi eteenpäin, että kauriilla on romanssi.

Saunaillan helmet - Avocadosalaatti ja auringonkukansiemenleipä

Eilen illalla keräsin saunakamppeet reppuun ja nappasin taikinakulhon taikinoineen mukaani. Sitruunaakin kirpeämpi syysilma pisteli poskia ja kaipasin verkkareiden päälle tuulihousuja. Taikina keikkui pyörän toisessa sarvessa, kauppakassi toisessa kun poljin ystäväni luokse. Perille päästyäni sain tervetulohalauksen jo rappukäytävässä, ja tiesin että ilta olisi paras aikoihin. Ja niihän se olikin.

Kohottelin kylmästä selvinnyttä leipätaikinaa lämpimässä vedessä samalla kun valmistimme salaatin. Baby pinaatista oli molempien korviin kantautunut kehuja, ja niinpä salaattipohjaksi valikoitui pitkälti pinaatti, tosin lisämakua haimme rucolalla ja punamangoldilla. Baby pinaatti yllätti mietoudellaan meidät molemmat pakastepinaattiin tottuneet, mutta toimi mainiosti salaatissa. Vastapaistettu auringonkukansiemenleipä sopi salaatin kanssa paremmin kuin hyvin. Leivän tekeminen on kaiken lisäksi superhelppoa!

Illan aikana unohdin lokakuisen maanantain, enkä olisi ihmetellyt jos ulkona olisi poksahdellut uuden vuoden raketit, tai seuraavana aamuna olisi saanut herätä lauantaihin ja keittää aamukahvit. Onnistunut arkipäivän huijaus siis.



Avocadosalaatti

80g baby pinaattia
80g salaattisekoitusta - rucola, baby pinaatti, punamangoldi
4 avocadoa
1/4 hunajamelonia
1 päärynä
300g leipäjuustoa
1 punasipuli
n. 1/2 tl chilijauhetta
oliiviöljyä
1 sitruunan mehu
vuorisuolaa myllystä
mustapippuria
balsamiviinietikkaa
juoksevaa hunajaa
pinjan siemeniä

Sekoita pinaatti ja salaattisekoitus astian pohjalle. Siivuta punasipuli kuunsirpin muotoisiksi palasiksi. Laita pannulle oliiviöljyä ja sekoita siihen chili. Kun pannu on kuuma, kuullota sipulit öljyssä nopeasti. Kuutioi avocado, hunajameloni, päärynä, leipäjuusto ja päärynä. Hedelmät voit jättää isommiksikin paloiksi. Purista avocadojen päälle pulen sitruunan mehu, ja mausta avocadot suolalla ja pippurilla. Laita avocadot, hedelmät, juusto ja siemenet kerroksittain salaattipohjan päälle, älä sekoita. Laita kaiken päälle suolaa, oliiviöljyä, balsamiviinietikkaa sekä hunajaa.

Auringonkukansiemenleipä

3 dl maitoa
2 dl vettä
1/2 tl suolaa
1 rkl hunajaa
11g kuivahiivaa
4dl kaurahiutaleita
1 1/2 dl auringonkukansiemeniä
6-8 dl hiivaleipäjauhoja
1 dl auringonkukkaöljyä

Sekoita vesi ja maito, lämmitä kädenlämpöiseksi. Lisää suola ja hunaja seokseen. Sekoita hiiva osaan kaurahiutaleista ja sekoita hyvin taikinaan. Lisää taikinaan loput kaurahiutaleet sekä auringonkukansiemenet. Vaivaa joukkoon hiivaleipäjauhoja niin kauan, että taikina irtoaa kulhon pohjasta. Lopuksi sekoita joukkoon öljy. Kohota hyvin. Jaa kohonnut taikina pellille kahteen osaan, ripottele päälle jauhoja ja paina veitsellä ristikot leipien pintoihin. Kohota pellillä vielä n. 1/2 tuntia ja paista 200 asteessa alatasolla 30 min..

Vaaleita aamuja ja Taivaslaulua

Tänään olen viettänyt pitkää aamua. Haikeat ja hitaat aamut taitavat olla lemppareitani tässä maailmassa. Olen palannut peiton alle useampaan otteeseen, sopinut itseni kanssa aamupalatreffit parvekkeelle ja pukenut päälleni löysän tunikan ja legginssit. Parvekkeelta näkyy puiden värikkäät lehdet ja syksyn vaalea aurinko.

Tänä aamuna viivyin hetken jos toisenkin eilisen illan tunnelmissa. Eilen istuin nimittäin hämärällä lyhdyin valaistulla lasiterassilla joen rannassa ja hengitin musiikkia. Viitasen Piia maalasi sielunmaisemaani trion voimin ja minä hyrisin tyytyväisenä penkissäni. Topi Saha taituroi keikan toisen puolen. Sahamies oli minulle uusi, joskin oikein positiivinen tuttavuus. Erityisesti sahamiehen bändin, Valtatie 13:n kaustislaisen kontrabasistin sydämeen uivat sävelet vakuuttivat. Musiikillisesti  konsertin toinen puoli oli täyteläisempi, mutta silti tunteisiini vetosi enemmän Viitasen Piian hento ääni ja sähkökitran ja harmoonin tasapainoinen yhteispeli. Yllättävä soitinpariskunta, jossa yhdistyy perinteet ja nykyaika, vaan ehkäpä tässäkin rakkaustarinassa vastakohdat täydentävät toisiaan.

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on odottanut kärsivällisesti vuoroaan yöpöydälläni. Monet ovat kehuneet kirjan maasta taivaisiin, ja vakuuttaneet että pitäisin siitä viimeistä kulmaa myöten hiottujen sanojen vuoksi. Kaikesta huolimatta olen kirjan antanut odottaa. Ja kiltisti se onkin odottanut, ei huudellut ja kutusunut avaamaan, vaan istunut paikallaan ja viestinyt ”Minä odotan tässä, avaa minut kun olet valmis”. Ja niin tein tänä aamuna, tänään olin valmis pyörittelemään sanoja kielelläni, ja malaamaan kirjan teemoista laajalla väripaletilla. Ensimmäisen sivun luettuani, ja kahvia hörpättyäni lähetin ystävälleni viestin: ”Tarvitsen lisää aamuaikaa, tule puoli tuntia sovittua myöhemmin”. Kuulin korvissani ystäväni huvittuneen hymähdyksen kun puhelimeeni kilahti viesti sen merkiksi että puolen tunnin lisäaika sopi hyvin.

Kirjan kaverina vanilijakahvista on muodostunut fiilistelyaamujen vakiosuosikki. Se on pettämätön ja uskollinen kumppani joka piristää sopivasti löysää aamua ja nyökyttää kiltisti kun hehkutan aamun ainutlaatuisia värejä. Voi näitä vaaleita aamuja. Taivaslaulu sopii näihin säveliin kuin kaardemumma kahviin.

Hattukuvia kerrakseen

Sunnuntaina kuvattiin vihdoin ja viimein ystäväni hattukuvia. Lakin hän iski päähänsä jo viime itsenäisyyspäivänä, mutta kuvat jäivät ottamatta. Niinpä tarjouduin tarttumaan kameraan ja muutama tunti napsittiin kuvia. Malli oli maailman paras: teki juuri niin kuin pyysin, ja hymyili hyytymättä koko kuvauksen ajan. Itse väsähdin ennen ystävääni, huippua!

Käyössä oli lainakamera ja -objektiivi, olin nimittäin tuplabookannut kamerani lainaan muualle. Canon EOS 550D napsutti kivasti kädessä, ja 50mm objektiivilla saatiin kauniisti tausta sumenemaan. Tässä muutama kuva maistiaisiksi. Nämä ovat käytännössä koskemattomia, sillä itselläni ei ollutkaan mitään sopivaa ohjelmaa, muilla koneilla kun olen muokkaukset yleensä hoitanut. Tosin täytyy tunnustaa, että kuvien muokkaus on vielä muutenkin todellinen opettelun aihe!

Sattuihan sitä kuvausreissullamme kaikenlaista. Laituriin rantautui vene ja me hypimme kiltisti pois tieltä. Minä sain huiman vision siitä, miten otetaan kuvia mallin istuessa puussa. Ja niihän me teimme. Luovuttuamme ajatuksesta ohikulkijoiden avusta, tuimme pyörän puun viereen, ja ystäväni kipusi sitä pitkin puuhun. Sukkahousuthan siinä repesivät, vaan mitäs pienistä.

Yleinen ohjeistus meni kutakuinkin näin: "Joohei tää näyttää hyvältä! Sitte vielä vähän nostat leukaa ylemäs, mahtavaa! Ja sitte katse vähän enemmän oikeelle. Jes, huippua, nyt tulee nätti! Sä oot niin kaunis, ja hymyä!"

 Lopulta olimme molemmat tyytyväisiä otoksiin, ja nautimme päivästä kovasti. Pitihän se hattukin saada ikuistettua!

Tanssia sanojen kanssa

Vietin kesäni töissä kirjastossa, oivallinen työpaikka tällaiselle sanojen rakastajalle. Kirjaston aulaan oli laitettu taulu, jossa sai sanoja ja kirjaimia yhdistelemällä muodostaa viestejä. Huima idea!

Kun ulkona paistoi aurinko, ja asiakkaat olivat paenneet kirjaston pölyistä ilmaa rannoille, saattoi henkilökunta hiippailla taulun luokse ja tutkia asiakkaiden tuotoksia. Hykerryttäviä viestejä kerta kaikkiaan ! Eräänä sateisena aamuna kun kaikki kirjat olivat jo löytäneet tiensä hyllyyn ja ovet vielä asiakkailta suljettuna, hurmioiduin itse sanoista ja väkersin nämä hupsut sananparret viimeistä lukuun ottamatta.

Houkutus on suuri hommata tämmöiset oman jääkaapin koristukseksi. Jospa vaikka ajatuksiaan saisi kerrottua helpommin kun sanavarasto olisi suppeampi, tai kämppiksen päivä piristyisi jollakin hervottomalla viestillä. Kasvatusalan ihmisenä ajatus lipsahtaa helposti koulumaailmaan, ja rupean jo väkisinkin harkitsemaan näiden käyttöä opetuksessa tai lapsen tunneilmaisun välineenä.

Ikuinen iltavirkku ja aamun madot

Toivoisin olevani aamuihminen. Aamulla aistit toimivat tarkemmin ja ihmiset hymyilevät leveämmin. Vaan eipä minulla taida olla toivoa aamuvirkkuudesta, Ylen testi nimittäin tuomitsi minut ikuiseksi iltavirkuksi. Sovin ystäväni kanssa brunssin elokuun ensimmäisiksi päiviksi. Itse nukuin puolille päivin, ystävä heräsi leipomaan aamutuimaan. Vaan silti tunsin itseni aamuihmiseksi polkiessani päiväuniltaan heräävän kaupungin läpi ystäväni luo.

Tuona elokuu päviänä olin aidosti onnellinen. Brunssi oli rakkaudella tehty ja ystävän paistamat letut sulattivat viimeisetkin unikohmeet, sämpylöistä puhumattakaan. Maailman parhaita etten sanoisi.  Keitettiinpä vielä vaniljakaffet ja surautettiin mustikkasmoothie, kyllä kelpasi. Kahvi taiottiin vaniljasiirapin avulla, smoothieen lorautin maustamatonta jogurttia, tilkan maitoa, mustikoita sekä vaniljasokeria.

Pitkän kaavan mukaan syömisen jälkeen polkaistiin läheiselle kirpparille, kaupungin parhaalle moiselle. Ja kannatti olla aikainen lintu, kirpparilla nimittäin rakastuin ikihyviksi. Harmi kyllä, tämä rakkaus ei taida olla kestävää laatua, nahkareppu tuskin keikkuu hajoamatta selässäni loppuelämää, sen verran maailmaa jo nähnyt.

Punaiset kengät puristavat pienoisesti varpaista, mutta parilla eurolla päätin sen kestää. Farkut ovat paksumpaa laatua ja vedän ne jalkaan mittarin laskiessa nollan alapuolelle. Silloin muistelen tätä elokuista päivää.