Seisoin keittiösi verhottomassa ikkunassa kolmannessa kerroksessa. Sinä tiskasit muumimukejamme iltapäiväkahvin jäljiltä, ja minä tuijotin keltaisten puiden kehystämää leikkipuistoa jossa lapset keinuivat raidalliset pipot päässään. Pyyhit käsistäsi tiskivaahdon, seisahduit taakseni ja laitoit pääsi olkapäätäni vasten. Minua hiukan jännitti kun silitin siilitukkaista päätäsi omani vieressä. Yksi leikkipuiston lapsista keikahti keinusta pää edellä maahan, ei kai ollut riittävän pitkä kipuamaan yksin keinuun. Minä säikähdin, mutta sinä sanoit pienten kolhujen kuuluvan elämään.
Nyt seison yksin samaisen leikkikentän laidalla ja ajattelen sinisiä ajatuksia. Lehdet ovat pudonneet puista ja rikkoneet kehykset. Lapset ovat juosseet koteihinsa ajat sitten pakkasta piiloon. Keinusta pudonneen raitapipon kuhmu on jo laskenut. Varpaitani paleltaa yön jälkeinen pakkanen ja tie on liukas saappatteni alla. Kuvittelen sinun katsovan minua salaa ikkunasta ja muistelevan yhteistä ikkunahetkeämme. Sinä keittiössä, jossa tiskit ovat jääneet tiskaamatta, minä leikkipuistossa, jossa kukaan ei enää leiki.
Keinusta pudonnut lapsi itki vain hetken, mutta minun kyyneleeni eivät ole vielä loppuneet. Vaan kukaties minunkin kuhmuni joskus tasoittuu ja kasvan niin pitkäksi että osaan keinua aivan itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä kommentti, piristä päivääni :)