Joskus pahin pelkoni on, että sanat karkaavat. Kun sisälläni olevassa meressä ui kultakalojen parvi pelkään, että joku heittää pienen kiven. Kalat säikähtävät ja säntäävät parvena pois. Sitten on hiljaista. On tyhjää. On vain tavallisia ahvenia ja haukia. Ei kultakaloja.
Kuitenkin minusta tuntuu, että kauneimmat sanat eivät tule pakottamalla. Ne sanat, jotka on tarkoitus kirjoittaa, piirtää muistiin paperille, pitävät kyllä huolta itsestään huomiseen asti. Vaikka kivi molskahtaisikin, ja kultakalat pakenisivat pelosta, uisivat vahvimmat kalat takaisin.
Ajallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä kommentti, piristä päivääni :)