Pakkasajatuksia Helsingissä

Tänään olen taas ihaillut elämää.

Olen olen pysähtynyt nähdessäni auringonnousun pakkasen kohmettamalta kauppatorilta.
Olen kiittänyt Jumalaa valkoisena kattojen yltä juhlavana hohtavasta tuomiokirkosta.

Olen astellut ajatusten aavoille asuinsijoille huurteisten puiden suojaan.
Olen tarkkaillut ohikulkijoiden jäätyviä jälkiä rautatieasemalla kahvikuppi kädessä.

Olen ihmetellyt ja ihaillut.
Olen päättänyt elää sydän hämmästyksestä epärytmissä sykähdellen.
Olen vaeltanut omassa kuplassani liian suuressa villapaidassa, sotkuisessa ranskanletissä, rinkka selässä, Suomen lempilapsessa.

En ole ikävöinyt, en kiirehtinyt.

Olen ollut hiljaa, hymyillyt kioskin myyjälle kauniisti ja melkein ostanut valkokantisen pokkarin aseman Ärrältä.

Olen hengittänyt huurua ihmisjoukon ylle ja piirtänyt sormella auingon ääriiviivat vaalealle pakkastaivaalle.

Olen vaihtanut paikkaa, ymmärtämättä siitä mitään.
Aurinkoni on noussut Helsingissä, laskenut Idässä ennen matkani päättymistä.

Olen ollut utuisessa sukkulassa kahden elämän välissä.