Anna mä olen hetken hiljaa ja laitan ovet kiinni.

Tänään pilkoin appelsiinien sekaan suklaan rakkaudella. Leivoin sydämeni sämpylöihin ja valikoin juuston harkiten. Se kasvatti sisälläni kevättä. Vaalean vihreää.

Voi mikä brunssi. Se ravitsi pitkälle iltapäivään niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kun brunssiseura lähti, haukoin hetken henkeäni. Kämppis kertoi mekkokaupoista, ja minä makasin keittiön matolla katsellen omia ajatuksiani mekkojen sijasta. Lopulta hipsin omaan huoneeseeni ja suljin silmäni. Olin nähnyt niin paljon uutta että piti levähtää hetki.

Tein brunssilla löytöretken omaan maailmaani. Kävin vierailulla kotiseutumuseossa, mutta rappusia kauimpiin huoneisiin olikin niin monta, että hengästyin matkalla. Osa paikoista oli niin pölyttyneitä, että rupesi yskittämään. 

Löysin myös uusia asioita. Aiemmin harmaa vesiputous sai loistaa kirkkaissa väreissä. Löysin pieniä vuoripolkuja, vihreälehtisiä puita ja pieniä kirkasvetisiä lähteitä.

Ymmärsin miltä sininen huone näyttää, että kuva muumien talvesta on palanen sitä syvintä ja salaisinta sinistä. Mutta sinisen lisäksi on olemassa paljon muutakin. 

Maailmani väripaletti tuli kosketettavaan muotoon, ääriviivat selkenivät ja saattoin värittää piirtyneen kuvan sen hetken väreillä.

Jaoin paljon pitäen silti kaiken itselläni. Tiesin, että toinen katsoo, muttei koske. Ymmärtää, muttei vie sitä mikä on omaani.

Taivallettavaa tuli vain enemmän kuin odotin. Löytöretkeilijä väsyi kaikista askeleista ja on aika levätä. Keittää teetä ja tuijottaa ikkunasta kadulle. Mennä kirkkoon ja kuunnella kun vieressä istuva nainen tapailee elämän haurastuttamalla äänellä virsiä. Katsoa kun kiirastorstain kynttilät sammutetaan yksi kerrallaan ja alttari riisutaan. Antaa kyynelten tulla kun valot himmennetään. Istua kirkossa kunnes kaikki ovat läheneet ja on jälleen hiljaista.

Sitten voin taas ihaillen katsoa niitä kuvia, joita otin nähtävyyksistä, uusista piilopaikoista, joihin tiedän nyt helpomman reitin. Olen jälleen saanut otteen itsestäni. Pidän siitä kiinni ja hoivaan kuin rakkainta kasviani.

Anna mä olen hetken hiljaa ja laitan ovet kiinni. 

Matkustamisen säveliä

Istuin penkissä enkä voinut sulkea silmiäni. Ne lauloivat niin sydämestään. Junat kulkivat aikataulussaan, ihmiset olivat myöhässä tapaamisistaan. Jotkut pitivät ravintolassa käsistä kiinni ja katsoivat ujosti pöydän reunaan. Toiset suostuivat ystävien houkutteluun vielä yhdestä lasillisesta.

Mutta minun aikani oli pysähtynyt.

Välillä sain itseni kiinni ajattelemasta menneitä. Kaipaamasta ruisleipähetkiä ja maantien värisiä huppareita. Saattoi kulua pitkiä nuotteja kuin unessa. Silloin soimasin itseäni, sillä tällaista hetkeä ei ollut tehty omissa ajatuksissa vietettäväksi. Niinpä katsoin mieslaulajan nutturaa ja koristelyhtyjä, keskityin.

Eva ja Manu. Kun kuulin ensimmäiset sävelet, hätkähdin. Kaikki kokemani kipu tuli todelliseksi. Viimeksi kotiin palatessani istuin puiston keltaiseen lasten keinuun ja hengitin syvään. Rinkka nojasi keinun telinettä vasten, ja minä valmistauduin yksinäisyyden kohtaamiseen kunnes olin jäätä. Sillon keinussa ymmärsin, ettei matkustaminen ole rankkaa. Rankkaa on se, kun sydän tulee viiveellä. Rankinta on lähteminen, tai oikeastaan palaaminen.

Eva ja Manu ovat olleet siellä kun olen repinyt itseni irti ja kuljettanut seuraavaan paikkaan. Olen saanut laittaa suruni säveliin. Viime yönä unissani  en tiennyt missä olin. Mietin, mihin täytyy aamulla matkustaa. Matkustanko lapsuuden toiseen kotiin musiikkiopistolle, vanhempien luokse vai omaan kotiin. Herättyäni olin onnellinen siitä, ettei minun tarvinnut matkustaa minnekään. Vaan niin väärässä aamu oli. 

Illalla tein matkan mieleeni ja kohtasin lähtemisen surun, kiitos Evan ja Manun.